Kävin Kainuun Liikunnan Marjaanan luona eilen (torstaina 4.8.) ja siinä yhdessä hoksattiin, että olen tainnut ottaa aimo harppauksen Kunnon Kapinassani ja parempaan suuntaan. Ei siis suoranaisesti vain kilojen karistamisessa vaan henkisesti tunnun omaksuneen sen mihin pyritään – siis säännölliseen ja terveellisempään ruokailuun ja säännölliseen liikkumiseen.
Marjaana totesi, että olet rauhallinen ja tiedostava, ja siinä se iski itsellekin – kaikki ne keskustelut ja pohdinnat tavoitteista, tavoista päästä niihin ja pysyä maltillisena ovat tuottaneet tulosta! Vedän rastin seinään, ja koen, että tässä on sellainen tavoite, jota en edes osannut itselleni asettaa Kunnon Kapinaan lähtiessäni.
Kun aloitin loman viikkoa ennen juhannusta, päätin, että seuraavina viikkoina minun ei tarvitse tietää paljonko painan, katsoa kellosta milloin on aika syödä tai käydä lenkillä, analysoida jokaista suupalaani tai mittailla vyötärön senttejä. Tuo päätös piti, ja ennen kuin huomasinkaan, tein jo luontevasti sitä mitä olin kevään ja alkukesän harjoitellut: syön säännöllisesti ilman ylimääräisiä sokereita ja rasvoja, juon vettä riittävästi ja liikun. Liikkuminen tosin oli sitä lomalaisen liikkumista yleisen touhukkuuden lisäksi – uimista, vesivyön kanssa juoksemista järvessä, kävelyä (joinakin päivinä ylenpalttisen paljonkin), pyöräilyä ja silloin tällöin venyttelyä ja hitunen hölkkää. Ja mikä parasta, sain nukkua tarpeeksi!
Kävipä sitten kotimaan autoilureissun viimeisinä päivinä semmoinen tapaus, että olin ystäväni mökillä viettämässä ihania kesäpäiviä rantamaisemissa. Päivät kuluivat uidessa, jutellessa, ruokaa laittaessa ja mökkitouhuja tehdessä. Kylillä kaupassa käydessämme innostuin minäkin ottamaan suklaairtokarkkeja omaan pussiin ja maistuipa siinä iltapäivällä pähkinä-suklaakakun reilun kokoinen palanen legendaarisessa kahvilassa nelostien varrella. Illalla ruokailun jälkeen tuli napsittua pitkästä aikaa niitä suklaita siinä, ja valvominenkin vierähti uuden vuorokauden puolelle. Muutama tunti nukkumaan menon jälkeen heräsin mahakipuun – väänsi ja käänsi, särki ja koski.
Ei auttanut kuin vierailu pikkulaan, mutta huono olo ei helpottanut. Pahoinvointi äityi lopulta niihin mittoihin, että oli annettava ylen, ja metsäkoivun viereen jäi merkiksi ruskeaa möhnää. Nukkuminen ei onnistunut sen jälkeen kuin pihan riippukeinussa ulkoilmassa, mutta muutaman tunnin jälkeen olo oli jo parempi ja vichyvedellä parani entisestään. Siinä sitä päiviteltiin ystäväni kanssa, että niinkö se keho teki tenän pitkästä aikaa herkuteltujen makeiden suhteen. Ja niin taisi tehdä – Marjaana vahvisti, että äkillinen ja ylenpalttinen sokerin määrä ei enää passannut keholleni, joka pisti hommalle stopin.
Kun asiaa ajattelin, oli vähän ulkopuolinen olo – miksi kroppa hannaa vastaan jos nykyään vain harvoin mielitekoani toteutan? Sitten tajusin, että kroppanihan pitää minun puoliani. Kehoni ilmoitti, että nyt tuli liikaa suklaata, holttia hommaan! Sittemmin ymmärsin parin juhlapöydän ääressä tehdessäni valintaa kinuski- ja mansikkakakun välillä, että voin hyvin ottaa molempia, mutta vain hieman. Maistella ja syödä ovat eri asioita, ja se itsestäänselvyys piti oppia tämmöisen tapahtuman kautta.
Olen iloinen ja ylpeä siitä, että olen sisäistänyt nämä syömiseen liittyvät asiat, vaikkakin vähän kehoni pakottamisen edessä.
Liikunnan osalta on arkijärjestys palaamassa kalenteriin, sillä zumbatunnit jatkuvat ensi viikolla, ja tanssiharjoitukset Hannun kanssa elokuun viimeisen perjantain Tanssii tavisten kanssa -kilpailuun jatkuivat jo pari viikkoa sitten. Kuntosalille tekee jo mieli, sillä viimeksi olen Heikin minulle uudistamaa ohjelmaa tehnyt huhtikuussa. Ja kun se välimittaus syyskuun toisena perjantainakin lähestyy, niin melkeinpä jännittää, että onko vähäisen painonpudotukseni taustalla vain lihasten pieneneminen!
Mites muilla? Kiva olisi kuulla, miten puoli vuotta Kunnon Kapinaa on sujunut.
Ihanaa elokuuta ihmiset 🙂
Joo, totta on, että me muut kapinalaiset olemme olleet kovin hiljaa. Siihen on varmaan eri ihmisillä erilaisia syitä. Omalla kohdallani surullinen perhetapahtuma on omalta osaltaan vaikuttanut siihen, että olen pitänyt paastoa sekä facebookista että tästä blogista. Toinen syy on varmaan sitten se, että kieltämättä projekti on ollut kivulias eivätkä tavoitteet ole täyttyneet. Nyt kuitenkin näkyy valoa tunnelin päässä monessakin mielessä, joten olen omalta osaltani valmis taas käymään kuntokeskustelua.
Hiih – ’julkisesti näkyvä päämäärä’ pitäisi mullakin lähetä kuukausien saatossa, mutta en ole yhtään varma kuinka innoissani voin olla syyskuun välimittauksen jälkeen. Selkeästi olen pystynyt hinaamaan elämäntapojani parempaan suuntaan, mutta enempään pitää pystyä, enkä tiedä riittääkö vuosi kolmen farkkukoon vähentämiseen housukoostani.
Salillehan tässä on paluu tehtävä, ja ihan mieluusti nyt säiden viilettyä sen teenkin. Töistä tuli liikuntaseteleitä käyttöön, ja niillä saa kuukauden/kymmenen kertaa taas urheilla. Tosin tässä on nyt tätä tanssia viikot täys, kun elokuun viimeisenä perjantaina pitää olla henkisesti ja fyysisesti valmis täräyttämään Hannun parina kilpailuesitys yleisön edessä 🙂 Sekin jännittää!
Katja raportoi ja pitää blogia, muut ovat ihan hiljaa.Tämäkö on se esimerkki mitä halusitte antaa, kun päätitte lähteä julkisesti mukaan, Alpo, Leila, Timo, Merja, Martti, Matti ja Turo?
Vaikeaa se on, tiedän omakohtaisesti, mutta ääneen lausuttua kapinamieltä nyt kaipaan muiltakin, kun kerran olette julkisesti mukaan projektiin lähteneet. Kai tällä kapinalla oli jokin julkisesti näkyvä päämäärä ihan oikeastikin?
Hienoa Katja. Kotvan se kestää, mutta kannattaa. Tästä se homma hoituu, kun ei stressaa liikaa. Itsekin ostin vahingossa oikein rasvaista leivänpäällysjuustoa eikä se meinaa mennä millään alas. Kohta olet siinä vaiheessa, että ruokavalinnat ohjautuvat automaattiseti oikeaan suuntaan. Ja tavistanssihaaste lyö lisää pökköä pesään, se on varmaan sulle sopiva päämäärä.