No niin. Nyt se sitten kävi – repsahdin. Sekä ruokailun että liikkumisen suhteen. Sillä viime viikolla en liikkunut kolmeen päivään työmatkoja ja kaupassa käyntiä (á n. 10 minuuttia) lukuun ottamatta eikä syöminen ollut säännöllistä. Söin suklaata kahtena päivänä ja yhtenä iltana tankkasin nälkäisenä varmasti kahden päivän ruoka-annokset. Eipä tuntunut hyvältä, kun olin juuri päässyt lomankin siivittämänä hyvään rytmiin niin syömisissä kuin liikkumisessakin.
Kroppa huusi jotain – varmaan niitä hiilihydraatteja, makeaa ja ehkä ähkyäkin. Ravinto- ja terveysvalmentaja Marjaana Riissanen lohdutteli, että se kuuluu asiaan ja pitää olla armollinen itselleen. Muistutti myös, että saatan tarvita enemmän apetta pötsiin, koska säännöllisen liikkumisen ja muun kiireen myötä keho yksinkertaisesti tarvitsee enemmän. No menköön, armahdan itseni nyt, mutta harmittaa, että tällä tavalla sössin hyvän juttuni.
Mutta mitään ei ole menetetty. Muutaman viikon oikealle tielle pyrkiminen ei ole pyyhitty pois täyssuklaamunalla tai ylimääräisellä juustovoileivällä. Tunnistan sen, että olen lähtenyt Marjaanan minulle esittelemälle muutoksen tielle. Tunnen, ettei minulle ole ihan sama mitä syön ja milloin. Ei ole ihan sama, miten paljon liikun ja mitä keho tarvitsee. Korvien välissä on tapahtunut jotain enkä halua jättää itseäni enää heitteille. Viime syksystä asti olen opetellut jo sitä, että voin pitää itsestäni hyvällä omallatunnolla huolta ja läheisenikin voivat paremmin kun minä voin paremmin. Mutta mikä tässä sitten on niin vaikeaa? Pelottaako minua?
Olen lukenut artikkeleita ihmisistä, jotka ovat tehneet elämänmuutoksen terveellisempään suuntaan ja alkaneet pitää itsestään huolta, ja jotka painon putoamisen myötä ovat joutuneet tutustumaan itseensäkin uudestaan. Olen aina ihmetellyt näitä juttuja, ja arvellut, että itse en ikinä painon vähenemisen myötä joutuisi vastaavaan tilanteeseen, vaan olisin vain iloinen onnistumisesta ja lisävuosista, joita elämääni sen kautta sain. Nyt mietin, että pelottaako minua se, että olisin laihempi ja paremmassa kunnossa. Luulenko, että minulta odotetaan jotain enemmän kun ulkomuotoni muuttuu tai arvioidaanko minua eri tavalla sen takia?
Olen lähes aina ollut sinut itseni kanssa. Teini-iässäkin huomasin arvioivani itseäni enemmän muiden ominaisuuksien kuin ulkonäön kautta. Olen pystynyt vuosien varrella tunnistamaan aika raadollisestikin sen, että ylipainoa on, mutta se ei ole minua musertanut tai saanut vetäytymään kotihiireksi. Silloin kun ylipainoa on ollut vähemmän, en ole ollut sen vuoksi erityisen tyytyväinen itseeni eikä se ole tuonut elämääni ylimääräistä onnea. Arvioin itseäni, ja samalla muita, jonkun muun kuin ulkonäön kautta. Joskus ihmiseen ei pääse tutustumaan ensisilmäystä enempää, ja silloin vaikutelma tietenkin syntyy ulkoisista avuista, ja tottahan kivannäköiset ihmiset ovat ilo silmälle, ei sitä käy kieltäminen. Mutta ystäväni eivät ole ystäviäni sen vuoksi miltä näyttävät, vaan sen vuoksi millaisia ihmisiä he ovat.
Nyt kun kiinnitän painooni ja sitä kautta ulkonäkööni huomiota, niin joudun todella katsomaan itseäni eri tavalla kuin ennen. Vaikkei tässä vielä tarvitse pienempiä farkkuja olla ostamassa, pitää uusi vyö ostaa kohta kun nykyisestä loppuu vara kiristää sitä. Huomaan muuttuvani, ja samalla hoksaan, että repsahdukseni saattavat osaltaan olla mielen haikua tuttuun ja turvalliseen pullukkaelämään. Siihen, jota osaan takuuvarmasti elää. Voiko siis olla, että minua pelottaa muuttuva kehoni? Vaikka itse en luokittele ihmisiä ulkonäön perusteella, voi olla, että joku toinen tekee niin, ja mihinkäs lokeroon minä sitten joudun hänen silmissään? Jostakin syystä olen tämän sisäelimiini ulottuvan rasvakerroksen haalinut, ja taitaapa olla niin, että niistä asioista minun on päästettävä irti, jos haluan olla Kunnon Kapinassa mukana ja ostaa kolme kokoa pienemmät farkut vuoden päästä.
Enää ei siis ehkä pelotakaan elämäntapojeni muutos, johon olen sitoutunut, vaan se tulos, joka siitä seuraa. Onneksi en ole tässä Kapinassa yksin! Silloin olisi paljon helpompaa jättää asiat maton alle ja rasvat vyötärölle ensimmäisen pähkäilyn jäljiltä.
Voikaa hyvin muutkin Kapinalaiset, ja kaikki, jotka tahoillanne olette ryhtyneet kunnon kapinaan. May the force be with you!
Eeva – sunhan oikeestaan pitää syödä! Ei saa kuilottaa nälissään! Meidän pitäs käydä salaattilounaalla (huom, salaatti 🙂 ja vaihtaa kokemuksia, kun näitä ruokahommiahan sitä minäki oon joutunu opettelee – säännöllisyyttä ja laatua syömiseen.
Joo, ei tuo repsahusviikko varmaan viimeseksi jääny, ja kai sitä pitää uskoa omaa kehoaan, jos se enemmän jotain pyytää – siis muuta kuin suklaata ja sen semmoista. Joskus sitä tarvii enemmän energiaa ku toisella kertaa, se pitäs osata kuulostella itestään.
Mutta jännintähän tässä on tämä kehon muuttuminen, ja siihen suhtautuminen – kivaahan se kevyempänä sitten varmasti on, mutta kyllä mä noita pääkoppajuttuja vieläki puntaroin.
No joo, repsahtanut olen minäkin jo useampia kertoja. Ja kömpinyt sitten taas ylös ojasta. EIlen sain esimerkiksi vihdoin viimein aikaiseksi sen, että hain kadonneen tilalle uuden kirjastokortin ja kannoin illaksi kotiin nipun kirjoja. Tosin täytyy tunnustaa, että ahmin sitten kirjat; kun en syödäkään saanut…
Take it easy Katja. Kaikessa rauhassa eteenpäin, joskus 2 askelta eteen ja yksi taakse. Se on vähän niinkuin hiihtämisessä. Metsäladulla on joskus isoja nousuja,vastapainoksi alamäkiä ja mukavia mutkia. Saattaa suksikin lipsahtaa välillä.Vaikka joskus tuntuu raskaalta, niin on se mukavampaa kuin hiihdellä tasaisella maalla puuduttavasti suoraan eteenpäin. Ja kun muutaman lenkin heittää, niin matkakin alkaa maistua.