No niin. Tässä on jo kuun alusta oltu kapinoimassa kuntoa paremmaksi omalta osalta, ja vaikka mukaan mahtuu yksi lomaviikkokin, tuntuu välillä, että aika ei riitä.
Hannu T. löikin faktat pöytään edellistä merkintääni kommentoidessaan:
”Jos kuvitellaan, että vapaa-aikaa on 8 tuntia päivässä eli 56 tuntia viikossa,semmoseen hengästyttävään liikuntaan pitäisi uhrata vaivaiset 5 % tuosta 56 tunnista eli vähintään 5 x 30 minuuttia viikossa. Se täyttää jo vähimmäissuositukset. Ja mieluummin todellakin useana päivänä. Varastoon ei voi liikkua eli yksi 2,5 tunnin lenkki viikossa ei korvaa tuota 5 kerran satsia. Mutta toki noita 2,5 tunnin lenkkejä tulee näin kevään tullessa ihan kaupan päälle.”
Voi miten yksinkertaista! Piti oikein alkaa laskemaan vapaa-aikaani per päivä, ja valitettavasti en millään saanut sitä kahdeksaa tuntia kasaan – kuin lomalla ollessani, ja joillekin viikonvaihteen päiville. Kun yleensä herää töihin puoli viideltä, on työpaikalla tunnin kuluttua siitä, tekee kahdeksan tunnin työpäivän, käy kaupassa, huolehtii jälkikasvustaan ja kodistaan, hoitaa talkoohommansa ja yrittää siinä ravita itsensä jossakin välissä, niin ei ole kahdeksaa tuntia, tai edes seitsemää, käytettävissä ennen nukkumaanmenoa. Mutta puolikin tuntia näköjään riittäisi. Itsellä tosin tarvitsee tunnin hikiliikuntaan varata aikaa puolitoistatunteroinen, koska kunto- tai tanssisalille menemiseen ja vaatteiden vaihtoon pitää varata aikaa, ja liikunnan jälkeen pitää hoitaa itsensä jälleen ”edustuskuntoon”, tai ainakin puhtaaksi ennen nukkumaanmenoa. Tosin, muutaman tunnin löytyminen kalenterista onnistuu useimmiten 2 – 3 kertaa viikossa.
Tilanne oli kalenterissani hullumpi vielä vuosikin sitten. Silloin kun oli vapaata viikonloppuna, meni se aika (jos jaksoi) kodinhoitoon. Vaikka joskus tuli haaveiltua ikiomasta liikuntaharrastuksesta, edes siitä säännöllisestä kävelylenkistä, ei kalenteri antanut myöten. Kävelylenkit jäivät satunnaisiksi, kuntosalilla käynti tuntui kaukaiselta unelmalta eikä voinut kuvitellakaan, että olisi sitounut käymään säännöllisesti tiettynä päivänä tiettyyn aikaan jossain jumpassa. Ruuhkavuodet eivät ole saaneet nimeään turhan päiten, ja tuntui, että joka paikasta tuputettava liikuntayllytys ja laihdutuspakko olivat vain pelkkää syyllistämistä ja sormella osoittelua. Samaan sarjaan laskin myös naistenlehtien artikkelit kiireestä, jonka ihminen itselleen luo, vaikka sitä ei oikeasti olekaan.
Hyvällä mielellä jaksaa paljon, ja mahtavien ihmisten kanssa yhdessä tekemäni talkootyö oli eteenpäin monelle asialle. Pojan harrastuksen vaihtuessa, laskin minimaalisen vapaa-aikani moninkertaistuneen, mikä jo tuntui jossakin. Kunhan siihen ensin tottui. Keho kävi ylikierroksilla, ruokailu oli kaikkea muuta kuin säännöllistä, liian vähät unet söivät usein jaksamista ja jos oli hetki vapaata, oli taivaallista katsoa kolmen kuukauden takaista suosikkisarjan jaksoa digiboxilta tai lähteä ulos yhdessä lapsen kanssa hänen ehdoillaan.
Kun osa talkootyöstä jäi pois viime keväänä, meni ensimmäiset pari kuukautta ennen kesälomaa totuttautuessa siihen, ettei tarvinnut koko ajan lähteä johonkin, muistaa jotakin, olla puhelimessa, lukea tai kirjoittaa sähköpostia tai vilkuilla kalenteria mielessä ajatus, miten ehdin kaikkeen. Keho oli vielä sitä mieltä, että sama tahti jatkuu edelleen ja näin painajaisiakin siitä, että olen unohtanut jotain tärkeää. Ihanan, lämpimän kesän aikana aloin tajuta, että syksyllä minulla on ensimmäistä kertaa vuosiin mahdollisuus aloittaa vaikkapa viikoittainen, säännöllinen jumppa ja se kuntosalilla käyminen.
Tuumasta toimeen, syksyllä kävin tutustumassa zumbaan – hiki virtasi, hirvitti, miten pysyy perässä ja tekeekö oikein. Parin kerran jälkeen tanssisali alkoi tuntumaan mukavalta paikalta mennä, ja zumba juuri niin hauskalta, kuin olin kuullut sen olevan. Kuntosalille päädyin yhdessä äitini kanssa, joka on saanut kimmokkeen lihaskunnon ylläpitoon työkyvyn ylläpitävästä koulutuksesta. Noita harrastuksia on kiittäminen siitä, että kehoni koostumusmittaus toi myös hyviä uutisia ylipainon lisäksi.
En ole himourheilija eikä minusta sellaista saa. Pidän liikkumisesta, ja se saa riittää kun kapinoin kunnon puolesta ensi vuoden maaliskuuhun asti. Kun minulla on nyt paremmin aikaa harrastaa, olen oppinut armollisuutta itseäni kohtaan. En voi kuvitella kuinka jaksoinkaan monta vuotta kiivasta tahtia pari vuosittaista hengähdystä lukuun ottamatta, ja aion pitää huolen, että kalenterini ei enää näytä samalta kuin silloin. Se tarkoittaa myös sitä, että jos nyt jo säännöllinen sali- tai zumbakäynti jää välistä jollakin viikolla syystä tai toisesta, vaikkapa niiden talkoohommien myötä (joo, on niitä vieläkin vähäsen), en säti itseäni ja kuvittele, että kaikki aikaisempi liikkumiseni on jotenkin pyyhitty pois. Ei ole, sillä keho muistaa arvostaa jokaista hikiliikuntakertaa.
No jaa – tuo Hannun esittämä fakta liikunnan tarpeesta viikkotasolla on jo mahdollisuuksien rajoissa toteuttaa. Mutta kun ei ollut vuosi sitten, niin taisipa nousta pintaan monen vuoden ajan kasvanut kiukku siitä, miten itsestään selvää sen liikkumisen pitäisi olla. En tykkää kilojen laskemisesta, varmastikin siksi, kun niitä on niin pitkään ollut minulla liikaa, ja vielä vähemmän tykkään siitä, että ihmistä syyllistetään ylipainon vuoksi. Eikä sitä tunnetta muuta se fakta, että ylipaino on Suomessa lähes kansansairaus, joka tappaa suomalaisia ja maksaa maltaita sairausseurauksineen. Mutta nyt kun minulla on mahdollisuus tehdä omalla kohdallani niille kiloille jotain, tai ainakin yrittää, niin tartun siihen. Se jopa tuntuu luksukselta!
Kainuun Liikunnan omavalmentaja Heikki Suhonen ohjeisti minulle uuden kuntoiluohjelman kuntosalille. Olen siinä mielessä vanhanaikainen, että kuntopiiriharjoittelu on minulle tutuinta ja mieluisinta, eikä Heikki alkanut vääntämään mieltymyksiäni uuteen uskoon. Ravitsemus- ja terveysvalmentaja Marjaana Riissasen juttusille olen menossa tällä viikolla, ja tiedän, että keskusteltavaa riittää. Se säännöllinen ruokailu on opettelussa. Mutta siitä pitää jo hattua nostaa molemmille, että se syyllistäminen ja sormella osoittelu ei todellakaan kuulu Kunnon Kapinaan Kainuussa.
Aurinkoa ihmiset, kesää kohti!
Älähän Katja hättäile. Sinnittelet pikku hiljaa, niin kohta huomaat että aikaa löytyykin. Jäkiskausikin kohta loppuu, toivottavasti onnellisesti. Päivä pitenee ja ilmat lämpenee. Ja uimahallikin saadaan !